Tätä tehdessä eivät huolet paina

pe helmik. 26 07:02:00 2021

Stressaaja ja murehtija. Näin luonnehtii itseään kuopiolainen Reijo Hätinen, 50.  Hän jää herkästi pohtimaan muun muassa rahaan sekä omaan ja läheisten terveyteen liittyviä asioita.

– Onneksi vaimo on tasapainottava tekijä. Hän sanoo aina, että älähän hötkyile. Olen myös huomannut, että iän myötä olen itsekin tasoittunut ja löytänyt tasapainoa.

Yhteiskunnallisiin asioihin Hätinen ei mielellään ota kantaa, vaikka hän seuraa uutisia aktiivisesti ja vaikka hänellä on mielipiteitä.

– Pyrin huolehtimaan läheisistä ja itsestä mahdollisimman hyvin. Kun on tällainen stressaava luonne, en halua kuormittaa itseäni liikaa isoilla asioilla.

Lapset ja nuoret ovat lähellä Hätisen sydäntä. Hänellä itsellään on teini-ikäinen tytär, jota hän kuvailee elämänsä iloksi ja valoksi. Kun hän tuli isäksi 13 vuotta sitten, se muutti kaiken.

– Kyllä sitä alkoi pohtia asioita ihan eri näkövinkkelistä. Että millaiseen maailmaan hän on oikein tullut. Yritän antaa hyviä ohjeita ja luottaa. On kuitenkin hyväksyttävä se, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Vanhempana sitä tekee sen, minkä voi.

Hätinen kokee, että esimerkiksi tuloerojen kasvu, työttömyys, nuorten syrjäytyminen tai ilmastonmuutos ovat asioita, joihin ei pieni ihminen voi paljon vaikuttaa.

– Totta kai minä kierrätän ja lahjoitan joskus rahaa lapsia auttavalle hyväntekeväisyysjärjestölle, mutta siinä se melkein on.

Pienmetsänomistajana Hätistä huolestuttaa yliaktiivinen luonnonsuojelu.

– Luontoa pitää totta kai suojella, mutta ei rajoituksia saa olla liikaa. Täytyy muistaa, että metsä on suomalaisille myös tärkeä toimeentulon lähde.

Jos Hätinen murehtii paljon, niin sen vastapainona hänellä on myös runsaasti keinoja keventää huolitaakkaa.

– Luen ja katson elokuvia. Ne irrottavat tehokkaasti todellisuudesta. Rakennan, remontoin, hoidan metsää ja harrastan liikuntaa. Liike on lääke sekä kropalle että päälle. En liiku tavoitteellisesti hampaat irvessä, vaan kroppaani kuunnellen.

 

Muutama vuosi sitten Hätinen innostui vaimonsa vanavedessä läskipyörällä ajosta. Viime syksynä hän hankki oman fatbiken. Myös Hätisen työpaikalla Mondi Powerflutella on menossa läskipyöräilybuumi. Fillarijengiin kuuluu kymmenkunta pyöräilijää.

– Läskipyörä on kuin tehty talvipyöräilyyn. Sillä pääsee hyvin eteenpäin jopa viisisenttisessä lumihangessa.

Minulla on ihan luomumalli, ei sähköavusteinen. Se on yllättävän rullaava ja kevyt polkea.

Yksi Hätisen suosikkipyöräilykohteista on läheinen suo. Hän käy suolla myös kävelemässä – usein hämärissä tai pimeässä otsalampun kanssa.

– Murheet jäävät luontoon. Olen huomannut, että luonto ja liikunta toimivat myös ongelmanratkaisuna. Moneen pulmaan löytyy vastaus. Kun sykemittarini kysyy liikunnan jälkeen, miltä tuntuu, valitsen aina hymynaaman.

Enni Pellikka, 30, vastaa puheluun metsästä, jossa lumi kuorruttaa kuusenoksia ja männyt kurkottavat kohti pastellinsävyistä alkuillan taivasta. Joka päivä, kun Pellikka pääsee töistä Enocellin Uimaharjun laboratoriosta, hän lähtee lumikengillä koirien kanssa metsään. 

Lumikenkäily sai alkunsa juuri koirista, sillä lumikengillä Pellikka pääsee umpimetsään, jossa koirat voivat juoksennella vapaana. Se on metsästyskoirille tärkeää harjoitusta.

Lenkillä saattaa vierähtää pitkä tovi, sillä Pellikka pysähtyy tuon tuosta kuvaamaan koiria ja luontoa.

– Rakastan auringonlaskuja, oikein metsästän niitä.

Päällimmäiseksi Pellikan huolenaiheista nousee korona. Korona oli jopa sotkea Pellikan ja hänen puolisonsa häät.

– Ehdimme seurustella 13 vuotta ja kun vihdoin päätimme häistä, osuivat ne koronavuoteen. Onneksi viime elokuussa tilanne oli rauhallinen, ja saimme pidettyä juhlat suunnitellusti. Kaikki meni lopulta hyvin.

Pellikka miettii, että ihan alussa sitä ei edes tajunnut, miten isosta asiasta koronassa on kyse. Eniten häntä huolestuttaa oma tai jonkun läheisen sairastuminen.

– Esisijaisestihan sitä ajattelee itseään. Murehdin vähemmän koronapandemian yhteiskunnallisia vaikutuksia. Töissäkin meillä on jatkunut tuotanto ennallaan.

Vaikka rokote onkin saatu Suomeen, Pellikka ei vielä uskalla hurrata, sillä virusmuunnokset mietityttävät.

– En jaksa vielä luottaa siihen, että tilanne helpottaisi nopeasti.

Viime aikoina Pellikka on surrut paljon vanhimman koiransa, kymmenvuotiaan Ilona-beaglen kuolemaa. Koira piti lopettaa viime vuoden loppupuolella. Kohta perheeseen on kuitenkin tulossa uusi beagle, ja näin cockerspanieli Pihla saa taas kaverin.

Pellikka purkaa murheitaan puhumalla läheisten ja ystävien kanssa. Apua tuo myös luonto.

– Murheet eivät häviä metsässä, mutta ne pienenevät. Ikävät ajatuskierteet hellittävät. Ajattelusta tulee jotenkin positiivisempaa ja kirkkaampaa. Olo ei ole enää niin raskas, ja mielentila on virkeämpi.

Kuulaansininen pakkastaivas kaartuu valkean Saimaan yllä. Lumikiteet kimmeltävät. Hiljaisuuden rikkoo vain tuulen humina.

Pekka Simola potkii lunta pois jäältä ja alkaa kairata. Reikä syntyy helposti 20 senttiä paksuun teräsjäähän. Simola istahtaa pilkkirepun päälle, laskee pilkin pohjaan ja kelaa siimaa hieman ylöspäin. Sitten hän vain on.

Simola tyrmää ajatuksen, että oleminen olisi tylsää.

– Saalis ei ole tärkeintä vaan se, että pääsee luontoon. Pilkkiessä ei tarvitse miettiä mitään, vaan voi vain nauttia omasta rauhasta. Ja pääsehän tässä kuntoilemaankin. Helposti tulee käveltyä viisi, kuusi kilometriä.

Puolitoista vuotta sitten Simola osti vaimonsa kanssa pienen mökin Saimaan rannalta. Mökille on vain 12 kilometriä heidän kotoaan Joutsenosta. Tänne ehtii lataamaan akkuja ja nauttimaan luonnon rauhasta vaikka työvuorojen välillä. Tänäänkin hän sytytti tulet takkaan, keitti kahvit ja lähti sitten jäälle.

Pilkkiminen, kalastus ja hirvenmetsästys ovat Simolalle keinoja pitää yllä hyvinvointiaan. Luonto huuhtoo huolet ja murheet pois.

55-vuotias Simola on ollut paperitehtaalla töissä liki 40 vuotta. Viimeiset 33 vuotta hän on työskennellyt UPM:n Kaukaan tehtaalla.

Työssäjaksaminen huolettaa Simolaa työ- ja ikävuosien karttuessa, mutta myös siksi, että työhyvinvointi jää työpaikalla usein vain juhlapuheisiin. Käytännössä toimitaan toisin. Eikä paikallinen sopiminen edistä hänen mukaansa asiaa yhtään.

– Yksi hyvä esimerkki on se, että meille tuli rajoituksia siihen, milloin palvelusvuosivapaita voi pitää. Nämä ovat tehdaskohtaisia, sillä tiedän, että vaikkapa UPM:n Rauman tehtaalla ei ole tällaisia rajoituksia.

Simolaa kismittää myös se, miten kikyä tehtaalla toteutettiin. Tehtaanjohto veti alussa tosi tiukkaa linjaa, mutta antoi kyllä myöhemmin vähän periksi.

– Ja 12-tuntisesta työvuorokierrosta ei haluta edes keskustella – saati, että sitä kokeiltaisiin.

Lyhyen kierron Simola on kokenut hyvin raskaaksi, sillä vapaita kertyy vähän. Aiemmin, kun tehtaalla tehtiin pitkää kiertoa, Simola kävi kahdesti vuodessa Lapissa kalastusreissuilla rentoutumassa. Nyt sellaiseen ei ole enää mahdollisuuksia.

Viime vuonna Paperiliitto kysyi jäsenistöltään yhteiskuntaan tai työelämään liittyvistä huolenaiheista. Nuorten syrjäytyminen sekä työttömyys nousivat huolenaiheista kärkeen.

Oma työtilanne ei Simolaa huoleta.

– Kun Kaukaalla vuonna 2015 suljettiin paperikone kakkonen, tuli mietittyä, että kuinkahan tässä käy. Nykyään en sellaisia murehdi. Ajattelen vain, että jos tämä loppuu, niin voi voi.

Nuorten työtilanne Simolaa kuitenkin pohdituttaa.

– Se näkyy meilläkin. Aika vähän otetaan nuoria enää töihin.

Simolalla on 10-vuotias tytär. Hänen pärjäämisestään Simola ei ole huolissaan.

– Hän on hurjan sosiaalinen ja innokas kokeilemaan monenlaisia harrastuksia. Tuli luvattua tytölle koirakin, kun hän täyttää 12 vuotta. Siitä voisi kouluttaa metsäkoiran, sillä tyttö käy mielellään kanssani hirvimetsällä.  ∙

Teksti Tiina Suomalainen
Kuvat Mikko Nikkinen, Akseli Muraja