Pieni suuri tuntematon

pe tammik. 24 06:58:00 2020

Valvomon näytöstä näkee, miten lastauspaikalla seisoo kaksi ajoneuvoa. Ne saavat sisuksiinsa vetyperoksidia. Kontin matka jatkuu Kouvolan ratapihalle, ja sieltä kiskoja pitkin itänaapuriin. Rekka lähtee puolestaan kohti länttä, Pietarsaareen.

Tänään – kuten vuoden muinakin päivinä – autoja kaartaa lastauspaikalle noin 15. Prosessi ei katkea koskaan.

Suomessa on vain kaksi vetyperoksidia paperi- ja selluteollisuudelle valmistavaa tehdasta, toinen on Kemira Oulussa ja toinen tämä Kuusankosken Solvay Chemicals. Solvayn osuus kotimaan myynnistä on hieman yli 50 prosenttia.

Vaikka kyseessä on pieni tuotantolaitos, on se kuitenkin Euroopan neljänneksi suurin vetyperoksiditehdas. Vuosittainen tuotantokapasiteetti on 84 kilotonnia.

Asiakkaat ovat eri puolilla maailmaa, kaukaisimmat Kazakstanissa ja Chilessa.

– Mutta kyllä se on Suomen paperi- ja selluteollisuus, mikä meidän palkkamme maksaa, huomauttaa tuotantopäällikkö Teppo Myöhänen.

Tulta ja jäätä

Vetyperoksidin valmistusprosessiin kuuluu pelkistys, hapetus ja uutto. Prosessissa kiertää työliuos – erilaisista orgaanisista liuottimista koostuva oranssinruskea tahmea neste.

Suurin osa Solvayn tuottamasta vetyperoksidista on tällä hetkellä 40-prosenttista. Tulevaisuudessa myynnin painopiste tulee olemaan 50 – 60-prosenttisissa laaduissa. Tehdas on tehnyt yhden koe-erän myös 70-prosenttista. Se lähti toukokuussa Chileen.

Kaikki tapahtuu piilossa, putkistojen, säiliöiden ja tornien sisällä.

Prosessi alkaa vetylaitokselta, joka valmistaa vetyä maakaasusta ja vedestä. Kiipeämme portaita ylös pääluottamusmies Matti Tollmanin perässä. Kaksi sähkö- ja automaatio-osaston miestä pakkaa juuri työkalujaan – he ovat käyneet korjaamassa erään venttiilin korttivian.

Tollman avaa reformiuunin kupeessa olevan pienen luukun. On kuin kurkistaisi tulivuoreen – sisus hehkuu tulipunaisena 950 asteessa. Vetyperoksiditehtaassa törmää äärimmäisiin lämpötiloihin. Alhaalla maan kamaralla sijaitsevat nestetyppisäiliöt ovat paksussa jäässä, vaikka ulkona on muutama lämpöaste. Typpi on erittäin kylmää, liki - 200-asteista.

Ohitamme tuhisevan ja pöhisevän pelkistysblokin. Sitten kiipeämme 30 metriä korkean hapetustornin huipulle, josta aukeavat upeat näköalat. Usva kohoaa pelloilta, ja kaukaisuudessa siintävät vanhan Kymitehtaan piiput.

– Tuolla näkyy minun lapsuudenkotini ja tuolla nykyinen kotini. Kauas en ole päässyt, Tollman miettii.

Valoisat näkymät

Kun Tollman aikoinaan, 1980-luvun lopulla, tuli Solvaylle työharjoitteluun, ei hän ollut vetyperoksiditehtaasta kuullutkaan. Voikkaan pojan mielessä siinsi luonnollisesti paperitehdas.

– Nyt pitää panna kiittimet ristiin, etten päätynyt töihin tuohon aidan toiselle puolelle. Meidän lakisääteinen yt-toimintamme voi olla vaikkapa sitä, että yhdistämme kokouksen ja tutustumismatkan automuseoon, hän hymähtää.

Vetyperoksidilla menee hyvin.

– Vetyperoksidia tarvitaan sellun tuotannossa yhä enenevässä määrin, ja lisäksi on tullut uusia applikaatiota. Saudi-Arabia on uusi valloitus – siellä vetyperoksidia käytetään öljyn jatkojalosteiden valmistuksessa. Tulevaisuus näyttää hyvältä, kertoo Myöhänen.

Sekä Myöhänen että Tollman kiittelevät Paperiliiton joustavaa suhtautumista kemianalan erityisvaatimuksiin: jouluseisokkia ei tarvitse pitää, ja paikallisesti on sovittu, ettei kiky-tunteja tehdä.

Tollman kiittelee myös joustavaa suhdetta työnantajaan.  

– Paikalliset johtajat ovat pystyneet vaikuttamaan ratkaisuihin. Täällä mennään inhimillisellä otteella. Kuten entinen kunnossapitopäällikkö sanoi: kun äijät alkavat valittaa, että kynnykset ovat liian korkeita, niin asiat ovat aika hyvin.

Turvallisuus ennen kaikkea

Turvallisuusmerkinnät tehdasalueella ovat selkeät. Esimerkiksi lipeän ja typpihapon purkupaikalla on taulu, joka kertoo, mitä kaikkia suojaimia tässä pisteessä tarvitaan. Kuvan miehellä on yllään kypärä, suojalasit, hanskat, haalarit ja turvakengät.

Jokaisesta blokista löytyvät silmähuuhtelu- ja hätäsuihkupisteet. Vahvan lipeän ja typpihapon lisäksi prosessissa tarvitaan sitruuna- ja oksidihappoja.

– Turvallisuusasiat ovat vuosien saatossa korostuneen entisestään. Nämä aineet eivät anna anteeksi., Tollman toteaa.

Riskikartoitukset, tiedot eri aineiden vaatimista suojaimista ja toimintatavat onnettomuuden sattuessa löytyvät työpaikan sisäisestä tietopankista. Kolmen vuoden välein tehtaalla pidetään pelastuslaitoksen kanssa suuronnettomuusharjoitus.

– Pitää ihan puuta koputtaa. Yllättävän vähän meillä on sattunut onnettomuuksia.

Spesiaalihommaa

Pienastioinnin varasto on tupaten täynnä IBC-kontteja. Astioija Teijo Kallioniemi kertoo, että Kazakstaniin lähdössä olleiden 69 kontin lastaus on siirtynyt seuraavaan päivään.

Kotimaisille asiakkaille vetyperoksidia menee myös hyvin pienissä, 35 kilon, astioissa.

Jatkamme matkaa mekaaniseen kunnossapitoon, jossa Marko Tuunanen ja Tomi Sippula huoltavat tehdasalueen nopeusnäyttöä. Petri Kapiainen tekee lähtöä vanhalle puolelle putkistoja purkamaan.

Pajan päivä on ollut rauhallinen.

– Maanantaihin kuuluvat normaalit huoltokierrokset. Me katsomme, mitä pojat ovat saaneet viikonlopun aikana rikottua, Tuunanen vitsailee.

Kemianlaitoksen kunnossapito on ”spesiaalihommaa”. Tuunanen huomauttaa, että omatoimisuus pitää unohtaa, kun tulee pajalle töihin uutena kaverina.

Uusin tulokas on Sippula, jonka ensikosketus tehtaaseen tapahtui vuonna 2012 työharjoittelussa. Tollmanin tavoin Sippulakaan ei tiennyt tehtaasta aiemmin mitään. Rakennuskompleksi oli tuttu, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan nimestä tai siitä, mitä tehtaassa valmistetaan.

– Työ on monipuolista. Kävin koneistajalinjan, mutta täällä koneistus on oikeastaan aika pienessä osassa. Työhön kuuluu paljon asentamista ja korjaamista. Olen oppinut hurjasti uutta, Sippula sanoo.

Kentällä ja valvomossa

Kurkistamme vielä sähkö- ja automaatio-osastolle ja laboratorioon, jonka päätehtävänä on pitää työliuos mahdollisimman stabiilina.

Tollmanin päivä jatkuu kenttäoperaattorin hommissa. Yleensä vuoroissa on kolme operaattoria ja vuoromestari, mutta tänään mennään miehityksellä 2 + 1. Operaattoreista yksi työskentelee valvomossa, yksi kentällä ja yksi huollossa. Puolessa välissä 12-tuntista vuoroa tehtävät vaihdetaan.

– Kenttäoperaattori kiertelee ja katselee, että paikat ovat kunnossa. Työhön kuuluu tiettyjä rutiinitehtäviä kuten katalysaattorin ja stabilisaattorin lisääminen, Tollman mainitsee.

Hän kohentaa kypäräänsä, varmistaa, että radiopuhelin on mukaa ja lähtee kentälle. Valvomon näyttö kertoo, että uusi auto kaartaa taas lastauspaikalle.

Teksti Tiina Suomalainen
Kuva Mikko Nikkinen